Pannukakkua ja boulderointia

Ahvenanmaalle minut houkuttelivat seikkailemaan meri ja rantakalliot. Ajatus merenrannalla kiipeämisestä on ollut kipinä, jonka olen halunnut toteuttaa pitkään. Keväällä WhatsAppiin oli tullut viesti mahdollisuudesta lähteä saaristoon.  Matkatakseni Ahvenanmaalle minun oli kerättävä rohkeutta. Miettiessäni lähtemistä muistelin, kuinka minua kiipeilyn aloitettuani jännitti tulla seuranvuorolle.   Olen saanut haavoja vuorovaikutuksessa ja kouluajan olin ulkopuolella kiusattuna, joten ihmisten kohtaaminen tuntuu minusta vaikealta. Kiipeillessä olen tavannut monia ihmisiä, jotka vastaavat ystävällisesti hymyyn, ja se tuntuu todella hyvältä.  Kokemuksena vastavuoroinen hymy ei ole ollut itsestäänselvyys, ja ehkä tämän takia minulla on ehkä aavistuksen hassu tyyli tervehtiä ihmisiä. En ehkä ole rohkaistunut kovin nopeasti, mutta kuitenkin hitaasti askel kerrallaan olen avautunut, mistä olen monelle kiitollinen. 

Lopulta heinäkuu koitti ja pitkä matka Joensuusta Maarianhaminaan alkoi. Ajoimme autolla koko päivän ohitellen rekkoja. Matka ajoittui Ilosaarirockin jälkeiselle viikolle, joten heräilimme talviunilta viikonlopun tunnelmista. Ensimmäisen yön vietimme merikapteenin mökissä Naantalissa. Mökki oli sisustettu arkulla, ilmapuntarilla, ruorilla ja näytti kaiken kaikkiaan muumipapan työhuoneelta.  Toisin sanoin majapaikka oli täydellinen suuntaamaan ajatukset mereen ja matkustamiseen. Aamulla herätyskellot soivat aikaisin. Lauttamatka on ehdottomasti matkan pitkästyttävin osuus. Ruotsin laiva aamutuimaan ja ilmassa vieno tuoksahdus viikonloppuelämää. Onneksi kannella tuuli tuntuu hyvältä. Saaristossa ja Ahvenanmaalla on paljon purjeveneitä, jotka näyttävät sisämaanasukista hieman eksoottisilta. Rannoilla kiven väri muuttuu matkan aikana harmaasta punaiseksi.

Maarianhamina toivotti meidät tervetulleiksi auringonpaisteella, ja koko reissun ajan sää oli hyvä yksittäistä sadekuuroa lukuun ottamatta. Reissun särö oli majoitus, joka ei vastannut odotuksia. Varasimme huhtikuussa mökit Svinöstä.  Rähjäisellä leirintäalueella meidät vastaanotti suomenruotsalaistunut Australian dundee. Krokotiilejä ei ollut, mutta hevosmuurahaisia oli. Ongelman laajuus paljastui neljäntenä päivänä, kun kaksi muurahaisyhdyskuntaa aloitti välienselvittelyn. Lopputulos muistutti etäisesti Henrik Tudorin ja Rikhard III:n taistelua Bosworthin kentällä. Muurahaisten kiskoessa toisiltaan raajoja irti evakuoimme laukkumme ja kimpsumme ulos. Pitkällisen rautalangan vääntämisen jälkeen mies respasta lähti Raid-pullon kanssa pintasiivoamaan ongelmaa. Rakenteista näki, että otukset ovat eläneet mökissä jo tovin. Lyhyesti  Svinö Camping ei saa suosituksia.

Onneksi majoituksesta pääsi ulos luontoon ja kallioille. Kiipeily Ahvenanmaalla on punaista graniittia. Kävin kiipeämässä kahdessa paikassa Kasvikenissa ja Grotassa. Kasviken on metsänsiimeksessä siinä missä Grotta on lähellä merta ja rantakallioita. Osa porukasta kävi vielä Fågelbergetissä, joka sijaitsee aivan merenrannassa. Molemmat paikat olivat täynnä mainiota kiivettävää, mutta Grotassa on ympäristönä jotain epätodellista. Sää on muovannut kalliopohjan lainemaisiksi porrasaskelmiksi, joita pitkin on helppo lähestyä kiipeilyalueelle.  Voisi kuvitella, että Grotassa asustaa keijuja ja maahisia tuomassa hyvää onnea kiipeilijöille, jotka muistavat leikkiä ja nauraa sekä siivota roskansa lähtiessään paluumatkalle.

Reittejä on paljon kaiken tasoisille kiipeilijöille ja sektorit ovat lähellä toisiaan. Tämän takia kaikkien on helppoa harrastaa yhdessä. Osassa kiveä on jännittävä tiilimäinen rakenne, joka tekee mahdolliseksi Grotasta löytyvät hienot lipan ylitykset. Tämän reissun osalta kiipeily jäi minulle maistiaisiksi.   Kiipesin paljon ja nautin erilaisista reiteistä.   Pojat saivat ottaa hauiksilleen vastuun   lähetyksistä, ja taisi tikkilistaan kertyä muutama seiska. Olin kuullut huhua, että Getan rantarivistöä peittävät bouldermatot, mutta vierailumme aikaan kalliolla ei ollut kuin muutamia muita kiipeilijöitä. Selitys saattoi olla saaren muissa viikonlopuntapahtumissa, jotka olivat tyhjentäneet alueen majoitusmahdollisuuksista. Mereltä puhaltava tuuli huolehti siitä, ettei sää kohonnut liian kuumaksi edes aurinkoisina päivinä. Reissussa oli mukana myös kaksi vauvamatkustajaa, jotka lopulta jaksoivat meistä parhaiten pitkät päivät kalliolla.

Ahvenanmaalla on kaunis luonto, ja pohjoinen ja eteläinen saari eroavat suuresti toisistaan. Pohjoinen kiipeilyalue on karu ja tuulen tuivertama täynnä mystisen näköisiä kiviä ja kivipaaseja. Etelä on puolestaan saarnien ja pähkinäpuiden peittämä. Lepopäivinä lähdimme seikkailemaan, ja vierailin etelässä Nåtön biologisella tutkimusasemalla ja Flakanäsin luontopolulla. Reissun aikana keräsin kasviota ja ilokseni seurueessamme mukana oli biologiasiantuntija, joka osasi tunnistaa kasveja ja kertoa niistä. Sain tallennettua kameraani käärmeenpistoyrtin, joka on ainut Suomessa kasvava oleanterikasvi.  Saarella kasvavat myös villeinä ruohosipulit, jotka ovat rantautuneet Ahvenanmaalle laivojen mukana. Ruholaukka on pohjoisen keripukkiyrtti, joka suojasi merimiesten kovia kokeneita hampaita.  Reissulla näin myös rantakäärmeen ja kiipesin huojuvaan näköalatorniin.

Parasta kiipeilyn päätteeksi Ahvenanmaalla on kahvi ja pannukakku päällystettynä lähes voiksi vatkatulla kermalla.  Saarelta saa myös särpimiksi makeaa ruisleipää, jossa maistuu vahva mallas. Kokonaisuutena matka oli liian lyhyt, mutta hyvä. Kotimatkalla tall ships races sai tunnelmoimaan purjelaivojen aikakautta, ja katselin kolmisen tuntia merta. Reissusta jäi päällimmäisenä halu palata takaisin ja kiipeillä enemmän, vuokrata pienimökki, soutaa puisella veneellä ja vetäytyä välipäivinä ongen kanssa unelmoimaan suuresta reittisaaliista ja täydellisistä kitkoista. Kiitos kaikille reissusta!

Vinkit:

• Ahvenanmaalle on enemmän tulijoita kuin majoituspaikkoja, joten mökit kannattaa varata hyvissä ajoin. Esimerkiksi Getassa Soltuna Cafe  tarjoaa majoitusta, joka on puolentunnin kävelymatkan päässä lähimmiltä sektoreilta. Vahva ei Svinö Camping.
• Nörtin välttämätön lisävaruste on kirja.
• Varaa riittävästi aikaa.  Itä-Suomesta kannattaa matkalle varata pari viikkoa.
• Kokeile puhua ruotsia. Ihmiset reagoivat kömpelöihin yrityksiin positiivisesti, ja palvelu on parempaa.

Ahvenanmaan pannukakku

Pohjaksi punaista maitoa, mannapuuroa, kardemummaa ja tietysti voita. Kuorrutteeksi paljon kermavaahtoa ja makeutukseksi luumukiisseliä tai vadelmahilloa. Juomaksi pannukahvia:)

Resepti:

• 3 dl riisi- tai mannapuuroa 
• 25g -50g voita 
• 4 kpl munaa 
• 4,5 dl maitoa 
• 0.5 tl suolaa 
• 2 rkl sokeria 
• 1 rkl kardemummaa 
• 2 dl vehnäjauhoja

1. Voitele tasapohjainen uunivuoka tai levitä leivinpaperi uunipellille.  Kaada taikina vuokaan tai pellille. 
2. Kuumenna uuni 225-asteiseksi.
3. Vatkaa munat kevyesti, lisää muut ainekset ja kaada seos pellille. 
4. Paista 225-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia.
5. Tarjoa kermavaahdon ja luumukiisselin kera. Kokeilla voi myös vadelma- ja tyrnihilloa. Käytä täytteissä mielikuvitusta.

Teksti: Hanna

Kuvat: Pekka, Jukka, Hanna

Parhaat kiipeilyvitsit

Itsehän ne pitää vitsit keksiä, niin tulee mieluisia. Kaikki eivät ole lähettäjän käsialaa. Lisävitsejä otetaan mieluusti vastaan jatkoksi (hehee, pientä lämppäilyä).

"Menin kiipeämään, mutta heti tuli seinä vastaan."

Otteet oli aika ottavia ja muodot hyvin muotoutuneita.

Kiipeilijöiden pippalot jäivät kesken, kun ei ollut jatkoja.

Paljon kaltevalla seinällä räpsähtelevä köysikiipeilijä kyllästyi jatkuviin swingeihin ja siirtyi jazzrumpaliksi.

"En kyllä tykkää yhtään kiivetä hänkillä." "Huoh, tuota negatiivisuutta."

"Sen verran vapisuttaa tuon liidin jälkeen, että vapisen kuin porahaanlehti!"

Mitä kiipeilijä käyttää päällystakkina? Manttelia.

Mitä kiipeilijä löytää joulupuurosta? Manttelin.

Mikä on kiipeilijöiden ammattitauti? Nousuhumala.

Kiipeilijä tippui laskeutuessa köyden mennessä poikki - varmistaja nauroi katketakseen.

Varmistaja päätti palauttaa kiipeäjän maan pinnalle.

Kohtelias tradikiipeilijä tippui kohtalokkaasti - ei halunnut kiilata.

Tradikiipeäjä pahoissa vaikeuksissa: "kaikki frendini katosivat".

Kiipeilijä poistettiin yökerhosta. Alkoi jammata tanssilattialla.

Miksi kiipeilijä ei mennyt hammaslääkäriin? Hammaskiveen oli muuvit kasassa, mutta toppaus tekemättä.

Miksi kiipeilijä lihotti itseään huonolla ruokavaliolla, lopetti liikkumisen ja lisäsi alkoholia? Hän kuuli, että sappikivissä voisi olla hienoja linjoja.

Kiipeilijä jäi kiinni epärehellisyydestä - huiputus oli huiputusta.

Miksi kiipeilijöiden bileissä esiintyneen orkesterin laulumikrofoni hiljeni äkisti noin 20 dB? Joku putosi pädille.

Kiipeilyhalli Alppien kupeessa

Reissulla eteläiseen Saksaan (Kempten) tuli mieleen vilkaista, että sattuisiko majapaikan sieppeiltä löytymään asiallista sisäkiipeilyhallia, että ei nyt ainakaan joudu kiipeämään johonkin helkkarin Alpeille. Tältä kauhukuvalta pääsi välttymään, kun parin kilometrin päästä kortteeria sattui löytymään varsin massiivinen kiipeilyhalli Swoboda Alpin. Nimen muistaa näppärästi siitä, että Popeda julkaisi lähes tuota nimeä kantavan pitkäsoiton vuonna 1992.

Nokkelampi pokkelampi voisi jo päätellä hallin tarkoituksen ulkoseinästä, mutta koomikkohan sitä kysyisi, että onko kiipeilyhalli jossain lähellä, hehheh.

Systeemi toimi niin, että jokaiselle kävijälle annettiin rannekoru ja vastineeksi otettiin henkkarit talteen. Tällä korulla sitten voi kiivetä, vuokrata tossut, juoda kahvia, jne, ja pois lähtiessä sai henkkarin takaisin kun maksoi rannekorun indikoiman summan pois. Pikkaisen kallista, 14€/nassu, vaikka kävi vain boulderoimassa, mutta toki jäsenille näytti olevan eri hinnat. Toisaalta tuolla hinnallahan voi köysitellä ja herra paratkoon vaikka sun mitä, niin voihan tuon nyt ykköskerran kestää maksaa.

Halli on ilmeisesti paikallisten alppihirmujen perustama ja ylläpitämä, ja tilat on vakuuttavat. Boulderitilaa löytyy runsaasti, ja myös liidaajille ja yläköyden koviksille löytyy kiivettävää niin sisältä kuin ulkoa. Lapsille näytti olevan oma alue, pallomeri ja mitä lie. Aikuisille kahvio.

Reitit oli jaettu viiteen kategoriaan vaikeuden mukaan, ja tietyllä värillä oli aina tiettyä greidiä. Lisänä parin värin reittien haastavuus oli "yllätys", oikein mukava idea. Seinät oli varmaankin Walltechin karkeinta laatua, minkä tunsikin mukavasti, jos päätti hangata esim polvea seinää vasten. Joka paikassa pääsi seinän päälle, jos sattui huvittamaan. Aika harvoin huvitti.

Arvioisin, että vihreä oli greidiltään ehkä nelosta ja viitosta, ja keltainen maksimissaan 6A:ta. Sininen sitten kattoi greidit ehkä johonkin 6B+:n asti, ja siitä sitten siirrytään sinne ärsyttäviin reitteihin, mitä ei kukaan normityyppi pääse. Kirkas vihreä, pinkki ja valkoinen olivat ylläreitä, ja vieläpä aika kivoja.

Aika tylsähän tätä on kertoa, mutta halli oli sanalla sanoen mahtava. Kiivettävää löytyi riittävästi, ja reitit oli selvästi erottuvia. Greidaus vaikutti lähes epätodellisen täsmälliseltä, kun puolivälin greidin reitit meni käytännössä kaikki yrkätyt, mutta seuraavan pykälän reiteillä pääsi kokemaan lähinnä epätoivoa. Mukana ollut satunnaisempi kiipeilijä oli hallista yllättävän mehuissaan ja kiitteli sitä, että aloittelijareittejä on laitettu runsaasti ja monipuolisesti. Ihan huikeaa touhua, käykää ihmeellä, jos olette Kemptenissä tai Obestdorfissa tai mitä näitä nyt on. 

Kelpasi, mutta vähän harmitti, että kunnon poikkareita ei oltu tehty. Tuo muodostuu vähän ongelmaksi, kun greidit nähdään otteiden väristä.

Arvatkaa, että oppiko joku käyttämään kännykän panoraamatoimintoa.

 

Ulkona oli tuollaista seinää tarjolla, mutta tällä kertaa tämä jäi kopaisematta, kun vettäkin satoi ja vieressä ammuttiin painepesurilla.

Köysiseinää vähän malliksi. Oli aivan upeaa katseltavaa, mutta ei valitettavasti varmistuskamua, valjaita tai tarpeeksi aikaa mukana. Stalkkasin kuitenkin muita.

Siniset reitit olivat parhaita.

Katto ilman yhtään otetta, karmea moka!

Joo, on ehkä jonkun 90 astetta kuva vinossa, mutta onpas moderni jatkosysteemi.

Puupäät kalliolla

Tällä kertaa kuvavetoisesta blogimerkinnästä vastaa herrat Koivu ja Tammi.

Siinä oli ihan lähellä kiva kallio, johon oltiin katsottu tuon kaverin kanssa ihan kiivettävissä oleva linja. Kyllä siinä varmasti olisi enemmänkin mahdollisuuksia, mutta tällaiset puusilmät eivät sellaisia huomaa.

Alussa on ihan perussimppeliä jähystelyä, mutta jotenkin varmistaessa tuntui kun olisi seipään niellyt.

"Tsemii, pölkkypää", heheee.

Tuo on jotenkin helkkarin puiseva muuvi kyynärpäälle!

 

Kyllähän sitä aina omakuvan ehtii varmistaessa napsaista.

Tässä on linjan dynokruksi. Huonosti tarttuu tuollaisella lapasella!

Ihan ok räpsy.

On se kova jätkä, kun ei ilmekään värähdä räpsyssä!

Toisella yrkällä puupää tajusi, miten puuduttavan kruksin voi ohittaa staattisesti.

Aika sormekkaita muuveja oli muutama.

Puujalka vähän vihoitteli räpsyn jälkeen hookeissa.

Riemastunut ensinousija nimesi reitin Puuiloksi!

Topissa oli vähän sellainen puulla päähän lyöty olo!

Tällä porukalla on kyl ilo käydä kiipeilemässä. Niin yksiin menee jutut, että tuntuu, kuin meidät olisi veistetty samasta puusta!

Coffee

Jos juo kahvia, mutta ottaa siitä iin pois, jäljelle jää vain kahva.




t. Aki H.

Mumbai & World Cup

Bussini Hampista mumbaihin kestää 15 tuntia, mutta matka menee leppoisasti omassa loossissa löhöillessä. Ruokailutaukojakin on mukavasti matkan varrella. Herään Mumbaista noin puoli yhdeksän maissa ja astelen ulos bussista, jossa kätevästi saa aamusuihkun samalla; kiitos monsuunien. Tarkoitukseni on ottaa riksa Hostellille, jossa tapaan Itävaltalaisen pariskunnan. Päästyäni Hostellille nakkaan rinkan huoneeseen, törmään Itävaltalaisiin ja lähdetään suunnistamaan kohti aamupalaa ja paikallista opastamme. Kaikki olimme Hampissa samaan aikaan ja sovittiin sitten, että lyödään hynttyyt yhteen Mumbaissa.

Aamupala huiviin ja suunnistamaan kohti Cidco Exhibition Centreä, jossa on viikonlopun aikana ollut Bouldering World Cup ja tänään finaalit illasta. Saavutaan mestoille ajoissa, koska kuultiin ovien avautuvan jo kello 14, mutta lopulta ne aukesivat klo 16. Liput pirskeisiin maksoi 100 Inr eli noin 1,5€.

Sisälle päästyämme hämmästelin heti tapahtuman pienuutta. Taisi olla Red Bullin koju ja Intialaisen kiipeilymerkin koju. Mielessäni odottelin jotain isompaa ja mahtipontisempaa.

Kisat starttaili finalistien esittelyllä, ja he saivat tarkastella porukassa reittejä. Kutakin reittiä pari minuuttia. Tämän jälkeen finaalit pyörähtivät käyntiin. Yleisöä oli saapunut vajaa 1000 päätä ja kaikki olivat mukavasti mukana kannustamassa kiipeilijöitä.

Finaaleissa oli vähän Japani vs muu maailma -fiilis, koska japanilaisia oli finaaleissa naisissa sekä miehissä puolet. Huomattavasti suurimmat suosionosoitukset saivat Shauna Coxsey sekä Jongwon Chon. Finalisteilla oli aikaa kiivetä reitti neljä minuuttia ja he tulivat ”lavalle” pareissa. Järjestys oli käänteinen semifinaaleihin. Voitit semit, kiipesit finaaleissa viimeisenä. Probleemat olivat hienoja ja reitit näyttäviä. Etenkin miesten toinen reitti, jossa betana oli mennä jalat edellä eli bat hookkia suosittiin.

Itselläni mielessä pyöri vielä Hampin ruahalliset ulkosessiot, jossa ainut musiikki oli auringonlaskun aikaan kuuluneet laulut Hanuman temppelistä. Nyt istun katsomassa World Cuppia Mumbaissa, jossa kaiuttimia luukutetaan täysillä ja yleisöä kannustetaan aaltoihin. Aika ajoin tuntui olevansa Karjala-turnauksessa katsomassa Suomi–Venäjä-matsia.

Kuitenkin olihan tämä mieletön kokemus: varsinkin loppuhuipennus oli kuin elokuvasta. Viimeiset 30 sekuntia jäljellä Shauna ja Chon lähtevät haastamaan viimeistä probleemaa ja viimeisiä yrityksiään. Chon toppaa reitin, ja aikaa viisi sekuntia jäljellä. Shauna tulee vain kolme sekuntia Chonia jäljessä. Nyt viimeistään kaikki ovat nousseet tuoleistaan seisomaan. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Vain valssi puuttui.

 -Aapo

India is such a beautiful city!

Herään yöjunasta aamukuudelta. Olen matkalla Hyderabadista Hampiin. Juna alkaa hiljentää vauhtia, pakkaan kamani ja aloitan matkan ulos junasta. Pompittuani lattialla nukkuvien ihmisten ylitse pääsen junan oville. Aseman lähentyessä katselen auringon ensisäteiden valaisevan loputtomia kivilaaksoja. Hyppään ulos junasta asemalle, joka osoittautuu kuitenkin hyvin nopeasti vääräksi ja eikun takaisin junaan ja seuraavalla stopilla uusi yritys.

Pääsen Hospettiin, josta otan riksan kohti Hampia. Hampissa on kaksi aluetta missä, yöpyä: Hampi island tai Hampi bazaar. Valitsen Hampi Islandin, jonne kiipeilijät yleensäkin menevät. Kuultuani serkultani Goan Cornerista päätän suunnistaa ensimmäisenä sinne. Pieni kävelymatka läpi riisipeltojen ja olen perillä. Eikun bungalowi haltuun, topo käteen ja riippumattoon lukemaan. Kiipeilykausi on ohitse, ja maanviljelijät odottelevat jo kuumeisesti ensimmäisiä monsuunisateita. Tästä johtuen ei Hampissa ole tällä hetkellä niin paljoa kiipeilijöitä vaan enimmäkseen reppureissaajia. Tutustuin heti kättelyssä onneksi paikallisiin kiipeilijöihin, joiden kanssa tuleekin vietettyä aikaa todella paljon kivillä tulevan kuukauden aikana.

Mielikuvani Hampista olivat loputtomat kivet, partateräkrimpit, hyvä ruoka ja mielettömät ihmiset. Jo ensimmäisenä päivänä kaikki osoittautui todeksi. Kivien määrää on mahdotonta ymmärtää, nahka jäi jo ensimmäisenä päivänä kiville, jokainen ruoka on toistaan parempaa, ja ihmiset ovat mitä mainioimpia.

Ensimmäinen viikko meni aika pitkälti Hampi islandin tutkimiseen, kivien terävyyteen tottumiseen ja luonnosta nauttimiseen.  Päivät menevät Hampissa yleisesti samaa kaavaa. Aamulla noin kello seitsemän herätys. Tästä aamupalalle ja aamukiikuille. Puolenpäivän maissa takaisin majapaikkaan syömään, slacklineä ja löhöilyä. Tämän jälkeen auringon poltteen hellittäessä takaisin kiville. Auringon laskettua seitsemän aikoihin illalla lopetellaan kiikut ja palataan majataloon syömään illallista. Ja eikun seuraavana aamuna uusiksi!

Toisella viikolla Intia voitti, ja delhibelly ajoi minut petiin viideksi päiväksi. Tästä noustuani oli olo mitä mahtavin. Tämä antoi/pakotti minut tauolle ja antoi nahkalle aikaa parantua. Kiipeily sujui hyvin, ja aloin vihdoin tottua ulkokiipeilyyn. Hampin parhaita hetkiä oli sunnuntaina järjestämämme nuotioilta Cosmic Cave sektorilla. Porukkaa oli jo kiipeillessä reilut kymmennen ihmistä, ja kaikki olivat ostaneet mielettömät määrät ruokaa grillausta varten. Lopetettuamme kiipeilyn aloimme valmistella ruokaa ja sytyttelemään nuotiota. Ihmisiä saapui lopulta vajaat 30 kappaletta. Ilta venyi lopulta aika pitkäksi ja viimeiset palasivat aamukolmelta takaisin Goan Corneriin seikkailtuaan hetken pimeässä kivimetsässä allekirjoittaneen luottaessa vahvasti suunnistustaitoihinsa. Seuraavan päivän lepopäivä ei ollut yllätys kenellekkään.

Kolmannella viikolla poistuin ensi kertaa saarelta tutkimaan Hampin kuuluisia temppeleitä. Koska Hampi sai pari vuotta sitten Unesco leiman itselleen, on kiipeily temppelialueilla kielletty. Joten kengät jäivät suosiolla reppuun ja reppu bungalowiin. Kolmas viikko piti sisällään tietysti mahtavia auringonlaskuja ja paljon kiipeilyä. Loppuviikosta itse aloin odottelemaan Jerryn ja minun suunnittelemaa retkeä tulevalle viikolle. Tarkoitus oli vuokrata mopo ja lähteä etsimään uusia alueita ja avaamaan reittejä.

Neljäs ja viimeinen viikko alkoi sekavissa tunnelmissa. Ostin bussilipun Hampista Mumbaihin juhannuslauantaille. Alkuviikko meni kiipeillessä jo tutuksi tulleita alueita ja Hampista lähdön sisäistämiseen. Loppuviikosta lähdimme toteuttamaan Jerryn kanssa suunnittelemaamme retkeä ja otimme mopot alle ja pädit selkään. Aloitettuani kiipeilyn viime elokuussa en ole kerennyt paljoa ulkona kiivetä ja lähdettyäni keväällä reissuun on ulkokiipeily kertani ennen Hampia ollut laskettavissa melkein yhden käden sormilla. Hampi on opettanut minulle ulkokiipeilyn saloja ja totuttanut minut ulkokiveen. Pelkästään se, että olen jo Intiassa Hampissa kiipeilyn mekassa on jotain mieletöntä, mutta lähdettyäni paikallisen kiipeilygurun johdattamana etsimään uusia kiviä oli aivan käsittämätöntä ja uusi kokemus minulle. Mahdollisten otteiden ja muuvien tutkiminen kivien alla rauhallisessa luonnossa. Reitin löydyttyä on ensinousufiilis huikea. Aamupäivän aikana tutkimme aluetta ja kiipesimme hiukan. Päivällä aurinko alkoi porottamaan aivan liikaa, joten siirsimme pädit kivien alle varjoon ja aloimme syömään Intialaisia herkkuja joita oli mukana. Tunnin päästä sormet syyhysivät jo liikaa kiville katseltuamme loppupäivän mahdolliset kivet läpi. Auringonlaskiessa lähdimme ajelemaan takaisin ja kohti viimeistä illallista. 

Hampista lähteminen oli vaikeaa, mutta laskua pehmittää tuleva Bouldering World Cup Mumbaissa. Innolla jään odottamaan seuraavaa kertaa Hampiin, koska tiedän palaavani vielä takaisin.

-Aapo

Climbing in The Castle

Kuka: Karelian Kiipeilijöiden edustaja Juha ja hänen kanssaan saman kotiosoitteen jakava Jaana.

Mitä: Boulderointia

Missä: The Castle Climbing Centre, Lontoo

Milloin: 17.4.2017.

Miksi: Silkasta rakkaudesta lajiin ja sen harrastajaan.

Miten: Lento Helsingistä Lontooseen. Lontoosta Piccadilly-linjan metroon ja kohti Manor Housea. 3. uloskäynti metrosta ja voit jo huomata The Castlen korkeimman tornin siintävän edessäpäin, kävelyä viitisen minuuttia ja perillä ollaan.

Mitä maksoi: 12,50 puntaa itse kiipeily + 2,50 puntaa kenkien vuokra. Lisäksi paikalla 1 punnan pantilla toimivat säilytyslokerikot.

Mistä kaikki sai alkunsa? No siitä, että Jaana, joka aina hoitaa suunnittelun ja puolet toteutuksesta, törmäsi reissun suunnittelun ohessa The Castlen nettisivuihin. Uhkarohkeana Jaana esittää kysymyksen, olisikohan Juha halukas... Tottakai Juha oli. Epäili kylläkin, että mikähän koira tähän on haudattuna… Ei vissin ole kotipuolessa aiemmin kovin paljoa hurraata hihkuttu kun Juha on vinkkaillut kiipeilymahdollisuuksista reissullamme... Asiaa ei sen suuremmin pohdittu, vaan aiheeseen palattiin vasta Lontooseen saapumisen jälkeen.

The Castlen löytäminen oli vaivatonta, vaikka Google Mapsin omaava puhelin oli jo varastettu, selvisimme todella helposti perille vain nettisivujen ohjeistuksen avulla. Paikka on ulkopuolelta aivan nimensä mukaisesti linnan näköinen, vaikka kyseessä ei taida varsinainen linna ollakaan. The Castle tarjosi täydenpalvelun elämyksen; mikäli nälkä yllättää kesken kiipeilyn, löytyy ylimmästä kerroksesta myös mahdollisuus saada suuhunpantavaa. Suihkut ovat myös käytettävissä, mikäli nyt hiki tässä hommassa sattuu tulemaan.

Paikka oli ulkoa todella linnamainen.

Jaana ihan liekeissä ensimmäistä kiipeilyä odottaessa.

Juha viileänä ja rauhallisena.

Kyllähän sitä siinä vaiheessa jo jännitti ja varsinkin kun ovi kiipeilyparatiisiin avattiin, mietti Jaana mielessään, että mihinkähän h*ttiin sitä on tullut lupauduttua. Ei auttanut enää perääntyä, olihan varta vasten kiipeilyä varten hankittu Primarkista urheilupöksytkin! Ystävällinen henkilökunta ohjasi meidät iPadeille, Juhalle riitti vanhana boulderointikonkarina rekisteröityminen, mutta  Jaana ”joutui” katsomaan lisäksi ohjeistusvideon boulderoinnista (ja sen vaaroista), mutta ei siitä kuitenkaan mitään uutta tietoa tullut. Ilmeisesti kiipeilijän puolisona eläminen tuo asiasta jotain sisäpiiritietoa. Rekisteröitymisen jälkeen molemmilta kysyttiin muutama kysymys, jossa lähinnä varmistettiin, että olemme ymmärtäneet turvallisuuteen liittyvät seikat. Maksoimme kiipeilyt ja marssimme kenkävuokraamoon. Kokoja oli laaja skaala ja molemmille kengät löytyivät. Juha valitteli vuokrakenkien vaikeuttaneen kiipeämistä, koska ei voinut luottaa jalkoihinsa kunnolla. Amatööri oli sitä mieltä, että kengät olivat ihan jalkaystävälliset ja toimintaan sopivat.

Paikkana The Castle on aivan mahtava. Kiipeiltävää on vaikka millä mitalla, neljä kerrosta ja ulkona sijaitsevat möhkäleet. Jokaisessa kerroksessa pääsi kiipeilemään sekä köyden kanssa, että ilman köyttä. Juha antaa erityismaininnan matalille ”tateille”, joissa oli traverse-reittejä. Tykkäsimme niistä molemmat, ei tarvinnut mennä korkealle, mutta haastetta oli silti. Aloittelijaystävällinen Castle kyllä oli ja amatööri antaakin paikalle isosti kiitosta siitä, että jokaisessa kerroksessa oli useita helpompia reittejä, joten tekemistä riitti molemmille, eikä käynyt aika pitkäksi. Köysikiipeilyä ei saatu (eikä haluttu) kokeilla, koska olisi pitänyt suorittaa jonkin sortin kurssi, mutta släbi köysiseinä näytti myös mahtavalta, puhumattakaan aulan holvikaaresta. Olihan siellä toki erilaisia boulderseiniäkin enemmän kuin jaksaa yhdessä sessiossa kiivetä, oli släbiä, suoraa, hänkkiä, kattoa ja jopa ulkona sijaitsevat kolme tattia. Ulkotattien päälle kiipesi amatöörikin ihan vahingossa, mutta sitten se alaspäin tuleminen olikin ihan oma hommansa… 

Yhteenvetona voitaneen sanoa, että olipa hieno paikka menettää kiipeilyneitsyys ja saada Juha pitämään Lontoosta enemmän. Juhahan oli kuin viisivuotias karkkikaupassa, otteesta toiseen, reitiltä toiselle, taukoja ei paljon pidelty. Kolmisen tuntia vierähti oikein mukavasti ja kyllä siinä ajassa sai jo kämmenet helliksi. Kipu lihaksissa paljastui myös hyvin nopeasti jo samana iltana. Manor Housen metropysäkin vieressä oli saatavilla edullisesti myös hyvää iltapalaa, döner kebabbia tietysti, josta ei mennyt edes pakki sekaisin. Juha jätti tilaamatta Jaanalle salaatit annokseen, mutta ei kai sitä jäniksiä ollakaan.

Nälkä kasvanee syödessä ja jahka seuraava Lontoon reissun ajankohta paljastuu, Juha pakkaa kiipeilykengät ensimmäisenä laukkuun ja odottaa uutta kohtaamista Castlen seinien kanssa.

Onhan tuonne päästävä vielä uudelleen, ehkä silloin kiivetään jo köydellä?

PS. Ja onhan Lontoo aivan mieletön paikka ihan ilman kiipeämistäkin. 

Kaikista sektoreista ei hoksattu näpätä kuvaa, mutta tämä oli ensimmäinen oikea seinä jota kokeiltiin. Lämmittelyseinästä ei tullut otettua kuvaa.

Juhan suosikkina olivat nämä matalat tatit, joita siis vain poikkaroitiin vastapäivään.

Tatti toisesta vinkkelistä.

Ehkä isoin yhtenäinen alue. Keskellä oli pilari, josta pääsi holvin ali kiipemään oikealla olevan seinän toppiin. Taustalla näkyy se ensimmäinen seinä. 

Karjalanpiirakka köysiseinällä.

Släbi köysiseinä. Sijaitsi ehkä kolmannessa kerroksessa.

Kyllähän se Jaana pysyi kuin pysyikin seinällä ja sai topattua monta reittiä

Ulkona oli kolme erilaista tattia. Mustan tatin reittejä ei ollut greidattu, mutta se taisikin olla enemmän poketti-harjoituksia varten suunniteltu.

Laiva-niminen muoto. Maassa oleva ”sora” olikin itseasiassa kumirouhetta. Juha otti ja hyppäsi vähän korkeammalta tuohon rouheeseen totesi, ettei alastulo ollut varsinaisesti miellyttävä.

Jaana takimmaisen möykyn päällä. 

Juha mustalla möykyllä. Jotenkin kuumottavampia oli nämä ulkotatit kuin sisätilojen vastaavat.

Siellä edelleen.

Takimmainen tatti.

Mustalta tatilta alas kiipeilyä.

Tattien taustaa.

Ulko-ovessa oleva ”kahva” saattaa yllättää väsyneen boulderoijan.

Silmämääräisesti arvioituna korkein köysiseinä, noin 15 metriä.